Viimeinkin, se on ulkona. Mietin kauan, mitä avausjaksoon pitäisi sisällyttää, ja siitä tämä ihme sekavuus sitten johtuukin. Antakaa kommentteihin reilusti kritiikkiä, ilman sitä en voi parantaa! Ja latauspaikkoja saa neuvoa. No, itsesäälissä pyöriskelystä tarinaan:
VUORENSAAREN PIKKUKAUPUNKI 12.7.1969
Vuorensaaressa huhuttiin, että tiiviiseen ja muuttumattomaan kyläyhteisöön olisi saapunut uusia asukkaita. Toisaalta, eihän se nykyään enää ollut niin kummallista, sillä väki oli alkanut viime aikoina siirtyä syrjäseuduilta helpomman leivän perässä isompiin keskuksiin. Vuorensaareenkin oli jokunen tällainen uudisasukasperhe muuttanut, eivätkä kylän vanhat eukot enää juoruilleet niin ilkeästi tulijoista.
Perheen sukunimi oli Koivula. Se herätti vuorensaarelaisissa hieman hilpeyttä, koska kylän elvistelevä muusikonalku Paavali Koivula tuli heille nimestä väistämättä mieleen. Toivottavasti nämä Koivulat eivät kuitenkaan rupeaisi samanlaisiksi räminärokkareiksi!
Vaikka sukunimi oli samaan aikaan sekä tavallinen että suorastaan hupaisa, perhettä ei silti ruvettu paheksumaan, heistä tuli osa Vuorensaaren ihmismassaa. He sulautuivat pian muiden joukkoon, eikä kukaan enää huomannut heitä.
- Kultaseni, tässä on uusi koti. Ko-ti! Sano koti! kehotti Tyyne nuorimmaistaan Maijaa.
Maija oli sellainen pieni tyttö niin kuin miljoonat muutkin kaksivuotiaat. Ruskeat hiukset, kirkkaat silmät. Hän ei olisi tahtonut lähteä tutusta talosta tämän vieraan kolossin luo. Se harmitti tyttöstä niin, ettei hän saanut sanaa suustaan, vaikka tavallisesti olikin erittäin eloisa pikku tuholainen. Kaksoissisarensa Reijan ohella hän oli maailman ensimmäinen ikiliikkuja á la Koivula.
Tyyne rakasti toki nuorimmaisia tyttäriään, mutta he saisivat vain olla hieman rauhallisempia. Niin kuin Armi pienenä. Armista ei ollut koskaan koitunut minkäänlaista vaivaa, hyötyä pikemminkin. Vanhimpana lapsena hänelle oli sälytetty vastuu nuoremmista siskoista ja Heikki-veljestä. Armi oli pikku ekaluokkalaisesta saakka ollut avulias ja kohtelias lapsi, jonka käytöstapoja olivat sukulaisetkin kehuneet. Nyt, rippikoulun jälkeen, hän oli ruvennut partiotyttöjen johtajaksikin. Tyyne oli ylpeä tyttärestään.
Tyyne piti toisella kädellä sylissään Maijaa ja toisessa oli matkalaukku. Hän käveli sisälle ja ihasteli jälleen kerran miehensä rakennustaitoja. Edellisen, maalla sijainneen kotitalon kunto oli aina ollut Matille sydämen asia. Navettapalon jälkeen oli hän pykännyt uuden tilalle ja pystyttänyt lapsille leikkimökin. Nämä muistot toivat haikeuden Tyynen mieleen, hänen oli yhtäkkiä ikävä Matin vanhempia, jotka olivat kuolleet vain kuukauden väliajalla. Eläimiäkin hän kaipasi salaa, ne oli ajettu lahtiautoon muuttopäivänä. Elämä maatalon emäntänä oli muisto vain. Maija alkoi venkoilla sylissä ja vaipasta turahti tuttu tuoksahdus, joten Tyyne asteli eteenpäin.
Matti huokaisi syvään ja väsyneesti. Vaikka hän olikin rakentanut talon uudenaikaisimmista elementeistä, koko muuttoruljanssi oli imenyt mehut. Toivottavasti elämä öljylämmityksen ja keskusviemäröinnin avulla olisikin niin helppoa kuin oli luvattu, eikä maatalon yksitoikkoista raatamista heinätöiden ja nyrkkipyykin merkeissä.
Kun Matin vanhemmat olivat kuolleet, sisarusparvi oli päättänyt myydä vanhan tilan ja hajaantua ympäri maata. Matti oli tyytyväinen edistyksestä, mutta kaikki eivät. Häntä suorastaan inhotti Tyynen valitus. Eikö se nainen voinut olla kerrankin iloinen siihen mitä sai? Ainahan se oli narissut raskaista töistä, ja nyt kun elämä olisi oleellisesti helpompaa, niin itki vain elikoiden perään. Tilan myynnistä saaduilla rahoilla mällättäisiin vielä pitkälle ja töitäkin tuntui tursuavan joka tuutista. Matti oli ostanut mukavan pienen maatilkun tilan myynnistä ja hakkuista tienaamallaan rahoilla ja rakentanut siihen sievän vihreän tuvan. Vaimon ja lasten olisi luullut ilahtuvan, vaan ei. Ainoastaan Heikki tuntui osoittavan kiitollisuuden merkkejä. Hän oli heti kiivennyt isän lapsille rakentamaan pihakeinuun ja nauroi iloisena. Pikkutenavat olivat puolestaan heittäytyneet vieläkin tavallista hankalemmiksi, vaikka heitäkin oli yritetty ilahduttaa omalla huoneella ja uusilla potkupuvuilla, joita koristi amerikkalainen piirroshahmo. Armikin oli hiukan tolaltaan ja unohti jopa pianotunnin. Lisäksi tyttö itkeä tirautti, kun Matti haukkui Tyynelle erästä entisen paikkakunnan juoppoa ja hänen poikaansa. Ei kai Armi vain ollut kiintynyt siihen kelvottomaan äpärään. Sellainen vävy ei tulisi kysymykseenkään, ainakaan Matin mielestä. Matin mieleen tuli yhtäkkiä tapa, miten Tyyne sanoi ”vanhanaikainen ihminen” ja se sai hänet kiukustumaan vielä hieman lisää.
Armin sormet tanssivat koskettimilla. Tyttö oli soittamassa pianoläksyään, Vivaldin Neljän vuodenajan Syksyn alkusoittoa. Se sujui jo mainiosti. Armi käänsi nuottivihosta uuden sivun ja alkoi soittaa uutta kappaletta. Taas samanlainen ikävystyttävä klassinen kipale. Juuri sellainen, joita Armi oli pimputtanut lukemattomia kertoja. Se ei poikennut paljoa edellisestä tai sitä edellisestä. Sellainen musiikki sai Armin haukottelemaan, mutta ei auttanut. Pianonsoitonopettaja antoi soitettavaksi vain virsiä tai klassista. Armi olisi halunnut soittaa vauhdikkaita rokkeja tai tunnelmallista jazzia. Tai, mikä parasta, jotain hippityylistä . Se oli parasta, mitä Armi tiesi. Salaa hän haaveili pitkistä rastoista tai rauhanmerkkikorusta. Turhaan, sen hän tiesi, isä oli niin vanhanaikainen ihminen, että huh! Armi soitti läksynsä hajamielisesti loppuun ja kipaisi sitten alakertaan. Koko ajan hän hyräili: Tuulelta vaan, mä vastauksen saan, vain tuulelta vastauksen saan.
Heikki ei miettinyt hippimusiikin ja klassisen eroja, vaan nautti ihanasta kesäpäivästä ulkosalla keinuen. Isä oli kyllä yliveto, kun oli rakentanut keinun! Keinu oli ollut entisessäkin pihassa, mutta se oli ollut tehty laudanpalasta ja riippunut koivunoksasta, joten kyllä tämä oli paljon upeampi. Heikki ei ymmärtänyt, miksi äiti ja sisko joskus tirauttelivat kyyneleitä ja näyttivät suorastaan vihaavan uutta elämää. Häntä ei harmittanut paljon mikään. Ainoastaan se, että Tepsu-koira oli jäänyt Pöpisen Kaleville, ja että enää ei ollut puroa, missä leikkiä. Oli vain tasaista nurmea, muttei edes lehmän lehmää mitä kiusata! Mutta toisaalta, isä oli rakentanut Heikille ikioman huoneen ja ostanut seitsenvuotislahjaksi Vuorensaaren Vimman kannattajalippuja. Ehkäpä hän pääsisi myös VuVin juniorikiekkokerhoon? Oli hauskaa, että koulukaan ollut vielä alkanut. Se hiukan jännitti Heikkiä. Hän huomasi pullean harakan tonkivan matoja pihamaalla, ja meni hätistelemään lintua.
Kiusattuaan aikansa kesyä harakkaa, jonka nimesi Aapeliksi, Heikki kohdisti katseensa uuteen kotitaloon. Voi, miten hienoa jälkeä isä olikaan tehnyt! Talo oli ihastuttavan vihreä ja siinä oli avattavat ikkunat, joissa oli kaksi ruutua. Ovi oli vankka ja puunvärinen. Katto oli tehty harmajasta aaltopellistä. Pihalla kukkivat orvokit ja petuniat, olipa nurkalle istutettu pihlajakin. Heikkioli sitä mieltä, että vanha, harmaahirsinen kotitalo oli ollut vain huussinrähjä tähän pytinkiin verrattuna.
- Minustapa tuleekin kaupunkilaisherra, eikä suinkaan mikään sonnantonkija, mietti poika rintaansa röyhistellen.
Matti ei ollut aikaillut töiden hankkimisessa. Hän oli saanut paikan suuresta autonrengastehtaasta. Matin tehtävänä oli ensi alkuun vain postittaa lähetyksiä ja raataa tehtaassa kurjalla palkalla, mutta hän aikoi uurastaa menestyksen eteen ja nousta johtoportaaseen; olihan perheen elättäminen vanhanaikaiselle Matille kunnia-asia.
Aamulla häntä tultiin hakemaan rämisevällä Zastawalla. Katuun jäi öljyläikkä siihen kohtaan, missä menopeli oli odottanut Mattia. Kun perhe näki kurjan ajokin, Armia rupesi mietityttämään, saisiko hän koskaan kavereita tai poikaystävää, jos luokkatoverit saisivat selville, miten rahvaanomaisesta perheestä hän oli lähtöisin. Hän torjui ajatuksen kuitenkin pikaisesti. Armi oli haaveillut seurustelusta jonkun rikkaan pojan kanssa vielä viime vuonna, mutta kun hän oli aikansa hengaillut insinöörin pojan Sepon kanssa, hän oli huomannut miten jäykkää ja tympeää porukkaa nämä olivat.
- Tärkeintä kuitenkin on se, millainen minä olen kuin se, millaisissa töissä isä käy, tuumi hän ja hörppäsi kahvinsa loppuun.
Koulutkin alkoivat pian, ja kohtalo vei Koivuloidenkin lapsia kohti kidutuskammiota. Koitti sekin aamu, jolloin Tyyne kampesi jälkikasvunsa anivarhain aamupuurolle, etteivät nämä myöhästyisi ensimmäisenä päivänä ja tekisi huonoa vaikutusta uusiin opettajiin.
Pedatessaan sänkyä Armi pohti kuumeisesti, mitä tuleva päivä toisi tullessaan. Pärjäisikö Heikki, kun hän olisi eri koulussa? Saisiko hän yhtään ystävää? Armi ikävöi edelleen vanhoja kavereitaan, olihan muutosta vasta vajaa kuukausi. Hän epäili olevansa luokan epämuodikkain ja rumin tyttö, koska heillä ei ollut oikein varaa hienoimpiin vaatteisiin ja ei isä olisi sellaisia suvainnutkaan. Riesana olivat vielä rumat, pyöreät, lapselliset rillitkin!
Armi sai sängyn valmiiksi ja katsahti ympärilleen. Hänen silmänsä osuivat väistämättä huoneen suurimpaan ilonaiheeseen, mankkaan. Mankasta hän saattoi kuunnella jotain rauhoittavaa iltaisin, haaveilla tulevia vuosia, sillä hän sai isän järkyttymään soittamalla American -kanavaa. Oli ihme sinänsä, että Armille oli ostettu jotain niin arvokasta rippilahjaksi. Hän oli luullut saavansa hopeisen ristin vanhemmiltaan, vaan ei. Ristin hän kyllä oli saanut – kummilta nimittäin, hopeisen, pienen ja siron ristin. Vanhemmat olivatkin hankkineet mankan Armille! Sitä ennen hän oli joutunut kuuntelemaan vain aamuhartauksia putkiradiosta.
Tyyne huuteli tytärtään aamupuurolle. Armi säntäsi keittiöön ja hänet valtasi ihmeellisen hyvä tunne. Kyllä kaikki vielä sujuu, tunne tahtoi kertoa.
Hiukan pohjaan palaneen aamupuuron jälkeen Tyyne hätisti lapset kouluun. Heikki hyppeli keltaiseen linjuriin jännittyneenä. Armi käveli perässä rauhallisena. Heikkiä kummastutti moinen tyyneys. Mikä olisikaan jännittävämpää kuin ensimmäinen koulupäivä täällä? Armi oli kertonut veljelleen kotikylän kansakoulun ärtyisistä ja ankarista opettajista. Varsinkin kiukkuinen voimistelunopettaja oli laajalti tunnettu suurhamppari. Olisiko täälläkin moisia kuvatuksia? Heikin vuotta vanhempi kaveri Sakari oli kertonut, että jos ei heti ensimmäisenä päivänä osaa kolmiojuurta, joutuu hyppimään Kiinanmaahan yhdellä jalalla ja tulemaan takaisin, eikä ruokailusta saanut silti myöhästyä. Sakari väitti myös, etteivät opettajat olleet ihmisiä ollenkaan vaan peikkoja ja noita-akkoja. Tuollaiset kertomukset saivat Heikin alahuulen väpäjämään. Melkein itku kurkussa hän istui hörökorvaisen, vinosti hymyilevän tytön viereen.
Kun lapset olivat onnellisesti koulussa, saattoi Tyyne hieman hengähtää. Kotityöt pitäisi kuitenkin hoitaa, ja kaksoset myös. Lisäksi täytyisi ehtiä pestä aamiaisastiat ja laittaa valmiiksi ruoka nälkäiselle Matille, joka palaisi iltapäivällä tehtaasta. Töitä siis piisasi. Tyyneä alkoi yhtäkkiä kiukuttaa. Miksi hän istui täällä hukkaamassa elämäänsä toisten passaamiselle? Miksei hän etsinyt merkitystä tai tavoitetta elämälleen niin kuin muut? Istui vain kaikki päivät raatamassa toisten hyväksi ilman minkäänlaista kiitosta! Oppimattona kuin hevonen tallissa. Olisiko pitänyt repäistä aikoinaan ja opiskella jotain kiinnostavaa, eikä omistautua arjen harmaudelle. Oliko hän saavuttanut mitä halusi? No, olihan Tyyne pikkutyttönä haaveillut perheestä… ja hän oli saanut sen. Näin oli oikeastaan hyvä. Vai oliko?
Tyynen meripihkan väriset, tarkkaavaiset mutta uupuneet silmät katsoivat kaukaisuuteen. Reija tai Maija mölysi huoneessaan ja tiskit haisivat altaassa edelleen. Mihin nuo silmät katsoivat? Miksi kellään muulla täällä ei ollut tuollaisia silmiä? Vastaukset löytyivät vain Tyyneltä itseltään…
Pihatieltä kuului auton tuuttaus. Matti oli saapunut kotiin! Äkkiä pitäisi kattaa pöytä ja nostaa vielä kuivakakkukin uunista. Tyyne syöksähti keittiöön lastenhuoneesta ja alkoi kaikella tohinalla valmistella ateriaa. Matti oli nälkäisenä aina äkäinen, eikä Tyyne tahtonut kuunnella rähinää tänään. Leipä höyrysi kutsuvasti lautasella juuri kun mies astui sisälle. Matin silmät kirkastuivat, kun hän huomasi ruoan. Matti suikkasi nopean suukon vaimonsa poskelle ja istahti ruokapöytään. Hän mutusteli tyytyväisenä ruokaa ja se sai Tyynen kasvot säteilemään ilosta.
- Kiva että maistuu! Tyyne viritteli keskustelua.
- Hmm-m, mm-m kyllä, Matti murahti suu täynnä ruokaa. Hän söi vielä toisen leivän ja leikkasi viipaleen uunituoreesta kakusta.
Koulusta tultuaan Armi ryhtyi heti maalamaan välttääkseen rähinän. Omatunto kolkutti jo muutenkin. Armin tehtäväksi oli aamulla annettu ostaa yskänlääkettä Reijalle, mutta hän olikin mennyt huvittelemaan uusien ystäviensä kanssa ja käyttänyt rahat tukanleikkuuseen. Nyt hänellä oli muodinmukainen kampaus, mutta Reija köhi raivokkaasti lastenhuoneessa. Kyllä isä vielä raivostuisi, mutta nyt pitäisi nauttia, kun se ei kerta ollut vielä tapahtunut.
Armi ei muuten pitänyt maalaamisesta, mutta se toimi oivallisena rauhoittajana. Taitoa ei juurikaan silti vielä ollut. Äidin mielestä maalaaminen oli hyödytöntä ajanhaaskaamista, mutta isä piti sitä tytöille sopivana harrastuksena. Siksi kannattikin maalata, kun isä pian pimahtaisi!
Matti rykäisi kurkkuaan kuuluvasti ja aloitti mainospuheen harjoittelun. Huomenna koittaisi erinomainen tilaisuus kohota myyntiedustajaksi. Se tietäisi paljon lisätyötä, mutta myös paljon rahaa. Onneksi mies oli harjoitellut kauan suurta tilaisuuttaan varten. Hän hallitsi ovelat sanavalinnat ja kehonkielen, joten Matin mielestä paikka oli käytännössä hänen. Matti esitti lipevän puheensa vielä kerran, kunnes kuuli kolistelua ovelta. Tyynen kimeä ääni hyräili jotain tangoa. Tyyne se olikin, joka avasi oven ja pyysi miestään makuuhuoneeseen. Onneksi lapset olivatkin jo nukkumassa…
Aikaa kului, ja Koivuloista vastahakoisimmatkin alkoivat tottua lähiöelämään. Armikin alkoi arvostaa uutta kotipaikkakuntaa uudella tavalla, kun sai uusia ystäviä. Pikkuvekarat Maija ja Reija tuskin muistivatkaan kovia pikku puusänkyjään kotimökissä.
Huutamista tytöt eivät kuitenkaan unohtaneet. Jos koitti sellainen harvinainen hetki, ettei Maija elämöinyt, niin Reija alkoikin konsertoida ja pian molemmat kiljuivat täyttä kurkkua. Se sai Tyynen väsymään. Kotiäidin elämä oli raskasta ja yksinäistä, ellei lasten seuraa laskettu, ja väsymys vaikutti myös mielialaan. Mistähän kaikki väsymys johtuikaan? Nukkuihan Tyyne melkein joka yö kohtalaisesti, ja eiväthän taloustyöt olleet erityisen raskaita fyysisesti. Kuitenkin uupumus painoi hänen joka soluaan.
Eräänä aamupäivänä, kun Matti ja isommat lapset olivat poissa, Tyyne oivalsi asian todellisen laadun opettaessaan vastahakoista Reijaa potalle. Hänen sisällään kasvoi uusi pienokainen!
Olisipa se pieni ja kiltti poika, toivoi Tyyne, sellainen, josta ei koituisi näin suunnattomasti vaivaa kuin näistä. Ja yksin.
Tyyne ei heti uskaltanut kertoa miehelleen asiasta, vaikka tarkkasilmäinen Matti olikin moitiskellut vaimonsa pönäköitymistä jo viikkoja. Oli hankalaa katsella häneen päinkään ja silti pysyä hiljaa, kun mies tuli töistä päivä toisensa jälkeen. Ajallaan, Tyyne lupasi itselleen, kertoa Matille.
Tyyne vei illalla vielä roskapussia ulos ja huomasi Matin korjaamassa polkupyörää ulkosalla. Lykättyään pussin roskatynnyriin Tyyne rohkaisi itsensä ja paljsti pikku salaisuutensa. Häntä alkoi yhtäkkiä pelottaa, ottaisiko Matti asian hyvin. Kaikeksi onneksi Matti ilahtuikin suuresti ja alkoi paijata pyöreää vatsakumpua. Kun Tyyne kysyi, riittäisivätkö varat vielä viidennenkin pennun elättämiseen, Matti vain hymyili.
- Olen saanut palkankorotuksen, mutta älä kerro siitä lapsille. Muuten he tahtoisivat varmasti tuhlata senkin vähän, mitä löytyy siihen joutavanpäiväiseen televisioon. Sellaista minä en niele! tulistui Matti ikään kuin varmuuden vuoksi. Tyyne myhäili onnellisena. Tämä lapsi syntyisi leipä kainalossa.
Kiitos, jos viitsitte lukea loppuun saakka, nyt seuraavaan osioon eli kommentin laittoon. Ja kommentiksi ei käy sellainen " miksei oo ladattuja pelissä, surkeeta paskanjauhantaa" -örähdys, vaan rakentava palaute, moitteista ylistyksiin.(?)
-Gurami
